keskiviikko 22. huhtikuuta 2015

Vauvakuumetta. Tai sen puutetta.


Toiset naiset ovat kuin luotuja lisääntymään. Tiedättehän ne tyttäret, joilla on ollut vauvakuume kutakuinkin syntymästä saakka. Tai ne työpaikan kahvihuoneen naiset, jotka pidättävä hengitystään riemusta, kun joku vilauttaa puklaavan sukulaisvauvansa pottakuvaa iiphonensa näytöltä. Tai ne, jotka vielä kymmenen vuotta takaperin vetivät tyttöjen illoissa siideriä kuin sienet, mutta tätänykyä istuvat jalat kauniisti ristissä sohvan kulmassa siemaillen sivistyneesti viiniään samalla jakaen suut vaahdossa synnytystarinoitaan. Uudelleen ja uudelleen. 


Mitä lähemmäs kolmeakymppiä on menty, ja varsinkin kun yli, yksi toisensa jälkeen lähes jokainen on alkanut tikittää kuin aikapommi. Pitkään sillä ei ollut mitään merkitystä. Kaikki erilaisia - kaikki samanarvoisia. Mutta jossain vaiheessa yhteiselosta alkoi väkisinkin tulla outoa. 



Meikäläinen putosi kärryiltä. Sillä aikaa kun muu ikäpolvi  lähetteli toisilleen sähköpostitse suloisia vauvavideoita, meikäläinen siirsi ne häikäilemättä roskakoriin ja käytti saman ajan katsellen youtubesta kissavideoita. Ja koiravideoita. Ja pandavideoita. Ja videoita kelluvista saukoista, jotka pitelevät toisiaan tassuista. Ja jakoi ne kaikki facebookiin. Koska parhaita. Vaikkei kukaan koskaan peukuttanut niitä. Siitäkin huolimatta, ja täysin sivunkatseluhistoriani sivuttaen, facebook alkoi tuupata newsfeedini täyteen vauvatarvikemainoksia. Kun mitään ei alkanut tapahtua ja klikkaukset jäivät väliin, alkoivat hedelmöityshoitomainokset ja kutsut munasolututkimuksiin. Ei riittänyt, että yhteiskunta ja ympäristö odottivat lisääntymisuutisia, myös sosiaalinen media profiloi minut kaupallisesti optimaaliseen riskiryhmään.

Ei sillä, että en pitäisi lapsista.  Itsellänikin on kolme ihanaa kummilasta, kaikki tuntemani lapset ovat oikein mainioita pikkuvekkuleita ja lähipiirini perheiden kasvun riemua on ilo seurata. Vierestä. Kun muutaman vuoden vielä kasvavat ja hienomotoriikka kehittyy niin, että pystyvät tarttumaan esineisiin (kunnolla - niin että heistä on jotain vastusta) ja pystyvät muodostamaan kokonaisia lauseita, saan heistä varmasti hyviä leikkikavereita sekä vihdoin taas ikäistäni seuraa.  


5 kommenttia:

  1. Ahhahaahhaaa mikä kirjoitus :D ihan huikea! Ja niin tuttuja tunteita. Ne synnytystarinat... Onko niiden tarkoitus muka rohkaista ketään hankkimaan lapsia? Musta tuntuu, että synnytystarinat on maailman paras ehkäisykeino niiden kuuntelijalle!

    Minulla on "epäilyttävien henkilöiden lista", jolle kuuluu muutamia sellaisia lähipiirin ihmisiä, joiden epäilen lisääntyvän piakkoin. Näille listalla olijoille kuuluukin tarjota säännöllisin väliajoin alkoholia. Jos henkilö ei juo, niin alkaa sireenit soimaan ja peli on menetetty.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Arvoisa Anonyymi, hear hear! :D Ihan harmittaa, etten ajoissa ottanut asiakseni pistää lähipiirissäni pystyyn pimeää vedonlyöntirinkiä. Kuka missäkin järjestyksessä, milloin jäi pillerit ja kuinka monennesta kierrosta tärpännyt. Mikä bisnes, mitkä mahdollisuudet!

      Mutta arvostan sitä, että tänä päivänä raskaus- ja synnytystarinoita jaetaan avoimen rehellisesti kaikessa kauheudessaankin. Edeltävillä polvilla ei ole ollut sellaista etuoikeutta. Tenat, limatulpat ja revenneet välilihat on kukin saanut kokea omana henkilökohtaisena yllätyksenään. Vaikka ihan luonnollistahan se on! Mutta kyllä sitä tulee välillä mieleen, että olisinpa voinut nauttia tämänkin illallisen tietämättä, kenen haitaria tikit hiertää ja mihin muotoon kenenkin vagina on ommeltu. :D

      Poista
  2. Olen niin samoilla linjoilla. Mietin usein, miksei minulla koskaan ole ollut tunnetta, että haluaisin todella lapsen, vaikka olen jo 35v. ja ylpeä kummitäti minäkin. Pelkään vain, että myöhemmin saattaakin kaduttaa, jos en tee lapsia. Saattaisin olla melko yksinäinen vanhus...

    VastaaPoista
  3. Olen niin samoilla linjoilla. Mietin usein, miksei minulla koskaan ole ollut tunnetta, että haluaisin todella lapsen, vaikka olen jo 35v. ja ylpeä kummitäti minäkin. Pelkään vain, että myöhemmin saattaakin kaduttaa, jos en tee lapsia. Saattaisin olla melko yksinäinen vanhus...

    VastaaPoista
  4. Olen niin samoilla linjoilla. Mietin usein, miksei minulla koskaan ole ollut tunnetta, että haluaisin todella lapsen, vaikka olen jo 35v. ja ylpeä kummitäti minäkin. Pelkään vain, että myöhemmin saattaakin kaduttaa, jos en tee lapsia. Saattaisin olla melko yksinäinen vanhus...

    VastaaPoista