tiistai 28. huhtikuuta 2015

Parisuhdekyylä

Kun aviomies on tässä kevään mittaan huidellut pois kotoa pitkin viikkoja ja viikonloppuja, tulin miettineeksi, miten ihmeessä toisilla on kykyä ja kapasiteettia pitää kirjaa puolisoidensa menoista? Voisiko joku valaista?


Tietämättömyyden vastaanotto on aina yhtä pöyristynyt. Aivan kuin terveen parisuhteen perusedellytyksiin kuuluisi tuntea toisen viikkokalenteri perinpohjin. Johtunee ehkä olemattomasta parisuhdetaustastani ja myöhäisestä heräämisestä ihmissuhdeasioihin, mutta meikäläisellä ei ole hajuakaan. Koskaan.

Eipä sillä, monesti ei ole hajua omistakaan menemisistä.


Niin, että sitä mietin, että miksi puolisonsa sijainnista pitäisi aina olla perillä? Turvallisuussyyt ymmärrän. Jos sattuu matkallaan katoamaan, on huomattavasti humaanimpaa antaa poliisisedille tarkat koordinaatit etukäteen sovituista viikonlopun tarkastuspisteistä kuin esim lyödä mikrosiru niskaan ja lähteä vastaanottimen kanssa päätäpahkaa patikoimaan. Tai asentaa vakoiluappsi puhelimeen ja pelata kuva-arvoitusta, kuten Mirkan mies tekee. Luitteko muuten jutun? Hullua touhua. Toisaalta. On meidän koirillakin mikrosirut, eivätkä ne tunnu tuolla niskanahan alla liiemmin kutittelevan. Lapsien varallekin on nykypäivänä tarjolla jos jonkinmoista seurantalaitetta ja siihen liitettävää appsia, joka piirtää kartat ja kaikki suoraan isin ja äitin iiphonen ruudulle.

Mutta periaatteestakin sodin sisäisesti yksilönvapauden puolesta ja parisuhdekyyläämistä vastaan. Kaikki ovat joskus olleet iltamissa, joissa jonkun seurueen jäsenen puhelin pirisee housun taskussa alituiseen.


Itse heittäisin sellaisella puhelimella vesilintua.
Reissulta paluun jälkikuulustelut on se toinen juttu: Missä olit, kenen kanssa, ketä muita oli, mitä te sitten teitte ja minkähän takia muuten et vastannut kun perjantaina soitin 22:17. Päälle mieluiten vielä silmitön ilmiriita, jos vastaukset ontuvat. Ei meikäläisen heiniä. Tässä kohtaa vetoan parisuhteen ykkösperuspilariin: luottamukseen, ja jätän aviomieheni rauhaan tulevanakin viikonloppuna.

..Paitsi, etten sittenkään tulevana viikonloppuna. Koska häämatka. Ohjelmassa romanttinen Välimeren risteily ja kovaa kähmintää. Ihan kieli korvassa. Koko viikon.

perjantai 24. huhtikuuta 2015

Keski-iän kriisi

Olen elänyt hiljaisuudessa. Olen surrut. "Miksi?" te kysytte huolestuneena. Siksi, että minusta on tullut vanha. Olen surrut menetettyä nuoruutta.

Eräänä päivä aivastin. Jos olisin nuori, ei tämäkään olisi ollut ongelma. Nyt kolmenkympin kynnyksellä munasarjani meinasivat revetä tuon viattoman aivastuksen voimasta. Ei nuorena käynyt näin. 19-vuotias virkeä kohtu ei reagoi aivastukseen halkeamalla.


Toisena päivänä huudatin Spotifystä Spice Girlsien parhaita ja revitin raivokkaasti menemään samalla kun Wannabe pauhasi korvissa. Tuossa hurmiossa unohdin olevani vanha ja pistin muutaman kurkipotkua muistuttavan muuvin kehiin. Ei hyvä. Lonkka meinasi mennä sijoiltaan ja kivisti kaksi päivää. Voin kertoa, että näin ei todellakaan käynyt kun olin nuori.


Huomaan myös puhuttelevani itseäni nuorempia ihmisiä "nuorikkoina" ja kerron usein tarinoita ajoilta "jolloin olin vielä nuori". Sanon itseäni myös oma-aloitteisesti töissä tädiksi. "Täti näyttää", "Täti neuvoo". Hyi. Ei, ei, EI.

Olen tähän asti pystynyt uskottelemaan itselleni että on ihan fine vanheta. Olen puhunut itseni ympäri uskomaan, että tää on nyt sitä mun elämän kulta-aikaa. 2015 - mun vuosi! Rouviinnuin ja täytän kolmekymmentä. On oma koti ja töitä. On ihania ystäviä ja kaiken maailman kissanristiäisiä. Elämä on just nyt tosi ihanaa! No kuule ei ole.

Pullaa haistamalla lihoo kilon. Syömällä kolme. Ei lihonut ennen. Ainakaan niin paljoa. Tulee ryppyjä ja selluliittiä eikä ihokaan ole enää niin siloinen kuin ennen. Viikonloppuisin haluaa ennemmin olla kotona kuin menossa. Viikollakin haluaa ennemmin olla kotona. Eilen katsoin mieluummin Talvivaara-dokumenttia kuin Beverly Hillsin täydellisiä naisia. Ja meillä on jääkaapissa hillosipuleita. Oikeasti. Miten tässä kävi näin?

Mä oon niin vanha, että mulla on jo "kuolemasuunnitelma". Jos tää on tätä ni en varmasti halua elää satavuotiaaksi. Ei sillä, ei se näillä geeneillä (ja lihomistaipumuksella eli ruokahalulla) olisi mahdollistakaan. Aion kerätä pienet roposeni, matkata Himalajan juurelle  heti kun täytän 76 ja palkata jonkun mukavan sherpa-pojan raahaamaan minut niin ylös kuin mahdollista. Siellä sitä sitten, maailman reunalla, Ooppiumia poltellen kuolen hypotermiaan ja hapen puutteeseen kun aurinko nousee. Sillälailla on pienen ihmisen hyvä lähteä.



Kolmekymmentä on muutenkin vähän kinkkinen ikä. K-18 baarissa olet "kypsä ja kokenut nainen", mutta kuusikymppisten mielestä et tiedä elämästä vielä mitään. Pitäisi olla kaikki suunnitelmat hanskassa, vakkarityö ja lapset tehtynä. Koko loppuikä sinne Himalajan reunalle asti pitäisi olla jo kiveen hakattu. Ja kun ei ole. Kapinoin täysin rinnoin vanhenemista vastaan pukeutumalla My Little Pony-paitaan ja ajamalla puolet päästä kaljuksi kuin angstiset emoteinit konsanaan. Korvissa soi äitin aikoinaan ilmoille päästämä lausahdus: "Mikähän siinä on, että sun piti teininä pukeutua kuin nelikymppiset ja nyt pukeudut kuin pahaset teinit?". Nii, sanoppa se.


Toisaalta on pirun kivaa vanheta, viettää viikonloput sohvalla viiniä lipittäen, mutta toisaalta taas kroppa huutaa kurkku suorana että ÄLÄ ANNA VANHUUDELLE PERIKSI! Varmaan on kyllä vähän pakko kun ei kohtu eikä lonkat kestä.

Ainiin. Ja tänään minulle tehtiin kuulontutkimus. Pientä meluvammaa ja kuulonalenemaa. Kill me now.

keskiviikko 22. huhtikuuta 2015

Vauvakuumetta. Tai sen puutetta.


Toiset naiset ovat kuin luotuja lisääntymään. Tiedättehän ne tyttäret, joilla on ollut vauvakuume kutakuinkin syntymästä saakka. Tai ne työpaikan kahvihuoneen naiset, jotka pidättävä hengitystään riemusta, kun joku vilauttaa puklaavan sukulaisvauvansa pottakuvaa iiphonensa näytöltä. Tai ne, jotka vielä kymmenen vuotta takaperin vetivät tyttöjen illoissa siideriä kuin sienet, mutta tätänykyä istuvat jalat kauniisti ristissä sohvan kulmassa siemaillen sivistyneesti viiniään samalla jakaen suut vaahdossa synnytystarinoitaan. Uudelleen ja uudelleen. 


Mitä lähemmäs kolmeakymppiä on menty, ja varsinkin kun yli, yksi toisensa jälkeen lähes jokainen on alkanut tikittää kuin aikapommi. Pitkään sillä ei ollut mitään merkitystä. Kaikki erilaisia - kaikki samanarvoisia. Mutta jossain vaiheessa yhteiselosta alkoi väkisinkin tulla outoa. 



Meikäläinen putosi kärryiltä. Sillä aikaa kun muu ikäpolvi  lähetteli toisilleen sähköpostitse suloisia vauvavideoita, meikäläinen siirsi ne häikäilemättä roskakoriin ja käytti saman ajan katsellen youtubesta kissavideoita. Ja koiravideoita. Ja pandavideoita. Ja videoita kelluvista saukoista, jotka pitelevät toisiaan tassuista. Ja jakoi ne kaikki facebookiin. Koska parhaita. Vaikkei kukaan koskaan peukuttanut niitä. Siitäkin huolimatta, ja täysin sivunkatseluhistoriani sivuttaen, facebook alkoi tuupata newsfeedini täyteen vauvatarvikemainoksia. Kun mitään ei alkanut tapahtua ja klikkaukset jäivät väliin, alkoivat hedelmöityshoitomainokset ja kutsut munasolututkimuksiin. Ei riittänyt, että yhteiskunta ja ympäristö odottivat lisääntymisuutisia, myös sosiaalinen media profiloi minut kaupallisesti optimaaliseen riskiryhmään.

Ei sillä, että en pitäisi lapsista.  Itsellänikin on kolme ihanaa kummilasta, kaikki tuntemani lapset ovat oikein mainioita pikkuvekkuleita ja lähipiirini perheiden kasvun riemua on ilo seurata. Vierestä. Kun muutaman vuoden vielä kasvavat ja hienomotoriikka kehittyy niin, että pystyvät tarttumaan esineisiin (kunnolla - niin että heistä on jotain vastusta) ja pystyvät muodostamaan kokonaisia lauseita, saan heistä varmasti hyviä leikkikavereita sekä vihdoin taas ikäistäni seuraa.  


maanantai 13. huhtikuuta 2015

Onnellinen koira -haaste

Tiedättehän nämä valtaväestöä ärsyttävät facebook -haasteet: Arkihaaste, päivän positiiviset, kiitollisuushaaste, mieshaaste, jne, jne, oksennus. Ne herättävät negatiivisia tunteita yhtä varmasti kuin tyhjä mehupurkki jääkaapissa tai uudet aurinkolasit pakaran alla. Myönnetään - meikäläinen tarttuu niihin kaikkiin. Aina ja joka kerta. Kaverilistani lyhenee räjähdysmäisesti joka haasteen myötä.

Onnellinen koira -haaste iski erityisesti suoraan sydämeen. Mekanismi vanha tuttu: 5 päivää, 1 onnellisen koiran kuva sekä selitys per päivä ja päälle se helvetin piinaava haaste jollekin huono-onniselle. Mutta ajatus oman haasteen takana: Jokainen lemmikki pitää hankkia sillä ajatuksella ja eettisellä vakavuudella, että vastuu tämän lemmikin hyvinvoinnista ja elämänlaadusta on kannettava harteillaan joka päivä. Elämästä kuin elämästä on tehtävä elämisen arvoinen ja sen eläjälle ainutlaatuinen. Vaikka kyse onkin VAIN lemmikistä (kuten moni vastahakoinen mielellään leimaa), on minun mielestäni vastuu sitäkin suurempi. Ihmisellä on perheensä, läheisensä ja verkostonsa, oma elämä. Tai ainakin mahdollisuus niihin. Lemmikilläsi on vain sinut. 


Levitessään nämäkin hupsut haasteet saattavat parhaimmillaan heilauttaa edes jonkun asennetta. Älä ota kesäkissaa -kampanjat ovat varmasti piirtyneet vahvasti moniin mieliin. Vielä 70-luvulla tässäkin maassa monissa piireissä ajateltiin, että kesän lopuksi hylätty tai hävitetty mökkikissa on ihan ookoo!
(Sisäinen kettutyttöni heräsi ja sen pata meni näköjään heti jumiin, joten jatketaan eteenpäin)
Besides. Ihan kivaa vaihtelua ainaisille valituksille kurjasta kelistä, maanantaista tai selkäsäryistä.

Haasteen myötä juolahti mieleeni, että tämä voisi olla hyvä tapa esitellä tämän eläintarhan karvakansa myös blogissa. Näiden juoksuhirmujen lisäksi taloudesta löytyy myös 13-vuotias ja kiukkuinen entinen navettakissa, mutta koska haaste koskee koiria - here goes:

Onnellinen koira 1/5: Myrsky katkoo puita ja sähköjä pitkin kylää, mutta karvanaamoja ei pieni tuulenvire lannista. Aina on hyvä sää peltoilla.

Onnellinen koira 2/5: Saunatonttujen SPA-hetki. (Lumiaa ei ole luotu saunakuvaukseen)

Onnellinen koira 3\5: Peltolenkkiä ja auringonpalvontaa. Niitä oli lauantai pullollaan.

Onnellinen koira 4/5: Aamulenkin jälkeinen podengohali (otsapuskua 10kg forcella ja tästä läpi -asenteella). Podengostyle.

Viidennen ja viimeisen kuvan myötä haluan haastaa blogin lukijoista, lemmikinomistajista, jokaisen. Fiiliksen mukaan. Antakaa palaa!

Onnellinen koira 5/5: Työpäivän jälkeinen vinttihepuli takapihalla. 
Varsinaisesta hepulista ei jäänyt kännykkäkuviin kuin vauhtiviivat..


Näiden karvaturpien sarjakuvahistoriaan voi tutustua Minttu Rouvan vanhassa blogissa: 



tiistai 7. huhtikuuta 2015

Hyvässä parisuhteessa kaikki on yhteistä


No niin ne väittää. Mikä on minun, on myös sinun. Saduissakin prinsessat saa aina lopussa prinssinsä ja puoli valtakuntaa. 


No. Tässä vuosisadan rakkaustarinassa meikäläiselle ei heru edes puolikasta nakkipakettia.

Jakaminen on yliarvostettua. Ei tarvitse ainakaan kenenkään yrittää tulla meikäläisen karkkipussille. Tai sopii kokeilla. Sitä ennen kannattaa kuitenkin ottaa huomioon, että tällä Rouvalla on valkoinen vyö karatessa (kuulosti muuten huomattavasti pelottavammalta minun päässäni kuin näyttää tässä tekstissä).


Okei, okei, mä snaijaan ton puoli valtakuntaa -mentaliteetin. Se on ihan ok. Ja järkevää. Ja reilu peli ja sillai. Mutta se, että kaikki on yhteistä? Eikö se silloin tarkoita, että kaikki korret kannetaan samaan kekoon ja kumpikin käyttää tarpeen mukaan? Mutta jos toisella on pienempi haba tai valkoinen paita ja juuri lakatut rakennekynnet, onko reilua ettei kanna yhtä paljon? Ja kuka sen sitten määrittää kummalla on kovempi tarve? Jos toisella on vaikka isompi pää, tarvitseeko hän isomman pipon lisäksi myös enemmän aikaa lepuuttaa hartioitaan esim hemmotteluhoidoissa tai harrastusten parissa? Kuulostaa omaan korvaan lähinnä vankalta pohjalta keski-iän kriisissä purkautuvalle parisuhderiidalle, josta riittää vellottavaa ainakin pariksi vuosikymmeneksi. Ja pitäisikö päivittäinen illallisjakokin suorittaa mittakaavassa?

Ei. Ainakin jos ihan kirjaimellisesti puhutaan illallisesta. Puolet on puolet. 
(Ja se karate-kortti uudelleen tähän).

perjantai 3. huhtikuuta 2015

Instagram vs Todellisuus

Olen nyt aika monesti kuullut "puhjenneeni kukkaan" sen jälkeen kun olen rouviintunut. Totta varmasti toinen puoli, koska elämä on kivaa ja mua hymyilyttää, mutta let's be honest. Mä oon vaan oppinut a) ottamaan kuvia oikeista kulmista b)  käyttämään filttereitä like a pro ja c) olemaan jakamatta kauheita irvityskuvia itsestäni.

Ette usko. Arvasin. "Mitä se Niina nyt höpisee. Ihana, kaunis, maailman PARAS ja TÄYDELLISIN Rouva!" ja niin pois päin. Mutta pitäkäätten kiinni hevosistanne niinkuin tapana on sanoa, koska nyt havainnollistetaan...

Instagram-kuva #bw # selfie #me
WhatsApp-kuva,  koska tylsää ja kaksari.
Instagram-kuva #shorthair #tattoo #selfie
WhatsApp-kuva, koska ruokatauko töissä. Ja kaksari.
Instagram-kuva #tattooedgirl #tattoo

WhatsApp-kuvassa sohvalla, tylsää ja kaksari. (Pelottavaa miten paljon Hjallis Harkimolle voi tyttölapsi näyttää)

Todellisuudessa siis makaan sohvalla päivät pitkät, reikäisissä pierukalsareissa ja likaisessa paidassa, jonka reunaan välillä pyyhin suupieliä. Aviomies tulee kotiin ja vastassa ei tosiaankaan ole tämä:

"Moi muru. Tein ruokaa ja siivosin - siks mulla on tää huivi päässä"

Aviomiehelle ei myöskään lähetellä päivisin pusukuvia tai rakkauden tunnustuksia vaan lähinnä näitä:



Aviomies kysyi mitä mä teen ja mä vastasin kuvin, koska kuvat kertovat enemmän kuin tuhat sanaa. Ja sitten mut käskettiin nukkumaan ja mä menin koska mä tottelen mun miestä. (ahahhahahahhahahhhhh)

Mutta siis ihmiset. Kaikki ei todellakaan ole sitä miltä Instagramissa tai Facebookissa näyttää. Me nykyajan muijat osataan vääntää itsemme mitä ihmeellisimmille mutkille jotta näytettäisi laihemmille/lihaksikkaammille/kurvikkaammille kuvissa. Ja tietty filtteröidä kuvat vaikka kolmen promillen kännissä, jotta näytettäisi kivalta somessa. Bitches know their filters. Sääliksi käy niitä sinkkupoikia jotka kalastelee päiväkahviseuraa Tinderistä eikä todellisuus sitten vastaakaan ihan kuvaa. Mutta eihän ulkonäöllä ole väliä, luonteella vaan. 



Kaikesta tästä huolimatta jatkan kyllä käsiteltyjen, filtteröityjen kuvien tyrkkäämistä nettiin. Ihan vaan koska voin. Hyvä puoli näissä ylikäsitellyissä kuvissa on se, että nettitutut (kyllä, mulla on "nettituttuja" ja ne ei ole vanhoja pervosetiä) ei tunnista mua Prisman kassajonossa. Saan pyyhältää kaksi kokoa liian iso talvitakki päällä, reikäiset tuulipuvunhousut ja pinkit kuomat jalassa ihan rauhassa...

*muisk!

...paitsi eilen Aviomies sanoi, että voin jäädä autoon odottamaan kun mentiin ABC:lle. Mietin, että rintsikat tais jäädä kotiin ja jäin autoon pelaamaan Candy Crushia. 


keskiviikko 1. huhtikuuta 2015

Yhteentörmäyksiä ja värikyniä

Nykypäivänä parisuhteelle asetetaan valtavat odotukset. Pitää olla tukea, turvaa, intohimoa, romantiikkaa ja sielunkumppanuutta. Ai että mitähän minäkin siitä tietäisin, olen vasta kolmekymmentä? No. Sitäpähän tiedän, että olin keksimässä niitä vaatimuksia. Meikäläisen ikäpolvihan se tuolla juoksee tukka putkella miesmetsällä. Ja tänä päivänä  - every girl's packing.


Meikäläinen on sydämeltään täysin sietämätön hattarahattu. Aina avatessani suuni parisuhteista täysin poikkeuksetta vähintäänkin yksi seurueen kuulijoista ampuu itseään henkisesti päähän. Yleensä se on yhtä verilöylyä. Ja luonnollisesti parisuhdekin on rakennettu tyylille uskollisesti kaikilla sateenkaaren väreillä. Kaikki tai ei mitään ja täysillä vaikka sitten seinään. Ensikuulemalta monelle saattaakin sitä kautta muodostua hyvin ruusuinen kuva romanttisen symbioottisesta arjesta täynnä riemua, rakkautta ja yltäkylläisiä huomionosoituksia. Sitä se onkin. Jos uskoo yksisarvisiin. Meitä on kuitenkin täällä kaksi. Joista toisen värinäkö rajoittuu useimmiten mustaan ja valkoiseen.


Olen huomannut, että monet sukupuoleni edustajat odottavat miestensä ajatuksenjuoksun pohjimmiltaan rakentuvan samalla tapaa kuin heidän. Oletetaan, että mies pohtii monisäikeisesti parisuhdettaan, kiittää aamukahvinsa lomassa kaikkia taivaan tähtiä löytämästään jalokivestä ja illan tullen kietoo rakkaansa hellään syleilyyn kertoakseen sen kaiken hänelle. Virhe.


Todennäköisemmin hän suunnittelee järkevää käyttöönottoaikataulua kesäpelilleen, uusia vanteita, tehopakoputkia tai vaikka venttiilinhattuja. Sen valjetessa kannattaa kuitenkin vain ottaa happea, se ei automaattisesti tarkoita sitä, että jokin parisuhteen tunnetasoissa olisi pielessä. Mies vain osoittaa sen kaiken omalla tavallaan.


Hyvin omalla tavallaan.. Yhtään miehistä tunne-elämää väheksymättä.
Onneksi kuitenkin on värikynät. (Yhtään omaa tunne-elämää väheksymättä)