maanantai 30. maaliskuuta 2015

Kakka joka pilasi parisuhteen

OC:n täydellisissä naisissa yhdeltä kotirouvista kysyttiin mikä hänen mielestään on pitkän ja onnellisen parisuhteen salaisuus. Vastaus oli: Erilliset vessat. E R I L L I S E T V E S S A T. Ja muut kotirouvat nyökyttelivät päätään. Kuulema se, ettei toinen nää sun tekevän tarpeitaan takaa rakkauden täyteisen ja toimivan parisuhteen. Tämän logiikan mukaan minun ja Aviomiehen olisi pitänyt erota jo vuosikymmen sitten. Ehkä vähän ylikin. 

Minua kuitenkin jäi askarruttamaan se, että jos on vuosikymmeniä varjellut miestään omalta kakkaamiseltaan eli esimerkiksi laittanut kellon soimaan aamuyöstä, hiipinyt (omaan) vessaan, vääntänyt tortut, polttanut kanelituoksukynttilää vähintään vartin ja suihkuttanut Rexonaa pikkuhousuihin ennen kuin on palannut takaisin sänkyyn niin ENTÄS JOS kävisikin niin että joskus tarvitsisikin käyttää samaa vessaa? Tai vaikka kakata toisen nähden? Kaatuisiko se suhde siihen? Muuttuisiko se jotenkin? 


Tietysti jos mies on uskotellut itselleen että tyttöystävä/avovaimo/rouva on ulostustarpeiltaan kuin muumi niin järkytyshän voi olla suuri. Voisin kuvitella, että näillä rouvilla on sen lisäksi että he tuoksuvat aamuisin kanelille, myös hiukset ja meikit täydellisesti jo herätessä (koska tuoksukynttilää polttaessa ennättää ehostautua). Miehellä olisi siis varmaan edessä elämänsä shokki kun rouvan herätyskello jättäisi yöllä soimatta ja kakka tekemättä. Ja meikit laittamatta. Ja hiukset kihartamatta. Ja sitten joutuisi käymään kakalla niin että toinen tietää. Saattaisi jopa haistaa sen. Siitä ihanasta pikku-barbista minkä vierestä mies on 7 vuotta herännyt, onkin enää jäljellä serkusten lapsen näköinen olio joka haisee paskalle.



Jollain sairaalla tavalla minua kuitenkin on alkanut kiehtoa ajatus omista vessoista. Arvon naiset, miettikääpä näitä asioita...

...Ei väärinpäin telineessä olevia vessapaperirullia. Aina sitä yrittää taistella luontoaan vastaan ja olla kääntämättä sitä rullaa oikeinpäin. Silti aina kääntää.

...Ei ylös jätettyä vessanpöntönreunusta. Mikään ei herätä niin kuin se, että istuu kylmälle posliinille.

...Ei alas jätettyä vessanpöntön kantta. Te tiedätte kaikki sen imukuppiefektin mikä tapahtuu kun istuu suljetun pöntönkannen päälle ilman housuja. Ei kiva. (Miehet, te ette tiedä tätä. Tiedän koska olen kartoittanut asiaa)

...Ei partakarvoja lavuaarissa/lattialla/peilissä. Meillä vielä lisänä ympäri vessaa on Aviomiehen hiuksia. En ymmärrä miten hiusten/parranleikkuukone voi heittää niitä karvoja kaikkialle?!

...Voisi laittaa erilliset käsi ja kasvopyyhkeet. Nyt niitä on turha laittaa koska Aviomies tuskin huomioi kumpi on kumpi. 

...Saisi rauhassa levitellä omat purkit ja purnukat miten haluaa. Eikä kukaan koskisi niihin. Tai valittaisi että niitä on liikaa.

...Ei pystyisi vahingossa pesemään toisen hammasharjalla. Meillä on pariin otteeseen vahingossa eksynyt toisen harja toisen suuhun ja saatiin siitä palkinnoksi kahden viikon ientulehduskierre. 

...Vessassa ei haisisi muiden kakka. Oma kakkahan harvoin haisee pahalle. Tai no ainakaan niin pahalle kuin toisen kakka. 



Hirveästi siis plussaa. Oikeastaan pelkkää plussaa. Meillä olisi kotona kolme vessaa. Tilanne taitaa vaatia remonttia. Prinsessavessa - täältä tullaan!

perjantai 27. maaliskuuta 2015

Pieniä haaveita ja vesipetoja

Se alkoi 80-luvulla. Kaikki muistavat sen jokaperheen hittituotteen, saunailtojen kuninkaan - tuon hieman paria pottaa tilavamman muoviammeen, johon kuitenkin tarpeen tullen mahtuivat kerralla vaikka kaikki naapuruston kakarat uimaan. Leluineen. Ja sitten kaikki muistavat, miten jossain vaiheessa ei. Luopumisen sydäntäsärkevä tuska ja hyvä pohja läpi elämän kestävälle pakkomielteelle.


Okei portaat putosivat listalta kutakuinkin siinä vaiheessa, kun smurffeja ja muita pikkuleluja ei olisi enää pelastanut ensimmäisenä tulipalosta (koska maailman paras leikkipaikka). Mutta se kylpyamme.


No. Tietenkin kävi ilmi, ettei valitsemamme kotitönön pesutilan neliöihin ollut mahdollista lisätä kylpyammetta räjäyttämättä väliseinää naapuriin. Naapurit on hyvä pitää lähellä, mutta ei niin lähellä. Joten lupaus haudattiin. Nielin häviöni. Kunnes melkein 6 vuotta myöhemmin, viikko sitten, aviomies räjäytti pankin ja kärräsi pihaan paljun. 


Siinä se vihdoin oli! Pienen tytön haave peräkärryssä. Täytetty lupaus. Pisteet aviomiehelle. Pienen asennustyön jälkeen olisi aika avata elämän kevät ja muuttua rusinaksi. Pysyvästi.

Aviomies tarjoili skumppaa laseihin ja laittoi Barry Whiten soimaan. Rouvan sydän oli pakahtua. Romantiikka oli niin käsinkosketeltavissa, että sitä olisi voinut leikata veitsellä. Mikään ei voisi pilata tätä rakkaudentäyteistä iltaa. Kunnes aviomies räjäytti taas pankin.






Jep. Tätä ei pelasta edes Barry White. 



torstai 26. maaliskuuta 2015

7 merkkiä siitä, että elät rakkaudettomassa suhteessa

Iltalehden Paula Koski oli taiteillut tällaisen "7 merkkiä siitä, että elät rakkaudettomassa suhteessa"-artikkelin. Tarkemmin sanottuna juttu oli kopioitu/uudelleen kirjoitettu Cosmopolitanista, tuosta naistenlehtien ehdottomasta kuningattaresta. Joku noissa merkeissä herätti minut miettimään meidän parisuhdetta...




1. Jätät sisälläsi kytevät ajatukset huomiotta
Minusta on ihan hyvä, että olen jättänyt kytevät ajatukset huomioimatta. Muuten me oltaisi erottu jo ainakin viisi kertaa. Siis häiden jälkeen. Olen myös ajatellut usein pahoinpidellä Aviomiehen, mutta jättänyt senkin ajatuksen toistaiseksi huomioimatta. 

2. Olet uppoutunut muiden ongelmiin
Se on vaan fakta, että kun keskittyy muiden ongelmiin niin unohtaa omat ongelmat. Esimerkiksi keittiönpöydän tiskivuori ei näytä yhtään niin pahalta, jos istuu joka ilta teekupin äärellä kuuntelemassa naapurin Pirkon vuodatusta siitä, miten Pekka käy tiistai-iltaisin höyläämässä puutyökerhossa lankun sijaan Reinoa, puutyökerhon ohjaajaa. Ja  tottakai sitä on itse täydellisen oikeutettu neuvomaan Pirkkoa tässä tilanteessa koska elää itse täydellisessä parisuhteessa. Unohtamatta sitä, että kun on itse täydellinen voi neuvoa (lue: arvostella) muita.

3. Etäisyytenne kasvaa
Me muutettiin isompaan asuntoon, että meillä molemmilla olisi enemmän omaa tilaa. Huomaan sanovani harvase päivä Aviomiehelle, että "mene kellariin". Ja se menee. Mielellään.

4. Unelmoit elämästä ilman puolisoa
Mä unelmoin viikonlopuista ilman puolisoa. Saisi OIKEASTI katsoa telkkarista mitä haluaa. Saisi laittaa kaikkiin ruokiin juustoa. Paljon juustoa. Saisi kuunnella Robinia täysillä ja laulaa rauhassa virsiä samalla kun tekee kotitöitä. Vitsi vitsi, en tekisi kotitöitä. Virsiä saattaisin laulaa,  mutta suihkussa. Ottaisin miljoona selfietä TIKULLA eikä tarvitsisi kuunnella siitä päänaukomista. 

5. Ette enää riitele
Mitä hittoa? Oikeasti?! Miten se, että ei riidellä on huono juttu? Meillä kyllä riidellään, mutta todella harvoin. Tai siis riidellään yhdessä. Minä riitelen ja aviomies kuuntelee. Puolet ajasta minusta tuntuu, ettei se edes kuuntele. 

6. Neljä parisuhteen pilaajaa: Kritisoiminen, itsensä puolusteleminen, kumppanin haukkuminen ja sisäänpäin kääntyminen
Muutaman "parisuhdepäivällisen" jälkeen meille aiemmin tuntemattomat ihmiset on kysyneet onko meillä "kaikki hyvin". Heitetään kuulema toisillemme sen verran pahaa piikkiä. Arvostellaan toisen tekemisiä, kerrotaan värikynällä väritettyjä tarinoita toisista tosina ja heitetään toista bussin alle ihan urakalla. Uudet ihmiset on illan jälkeen kuin junan alle jääneitä, järkytteitä ja menettäneet uskonsa parisuhteeseen kun meillä taas on ollut ihan hauskaa. Luultavasti olen illan aikana haukkunut Aviomiestä ainakin kaksi kertaa ämmäksi ja se on itkettänyt mua vähintään kerran. Kotonahan meno on vielä villimpää. "Sä oot kyllä niin tyhmä ettet saa ees ittees hengiltä" on kyllä meidän perheen ikivihreistä paras.  Meillähän ei myönnetä myöskään koskaan omia virheitä vaan syytetään muita. Esimerkiksi koiria. (Sisäänpäin kääntymisestä kertonee esimerkiksi Aviomiehen lähettäminen kellariin.)

7. Sinua ei kuunnella 
Minua harvoin kuunnellaan. Aviomies katsoo telkkaria/pelaa tietokoneella, minä puhun sille, se ei kuuntele. Pyydän kuuntelemaan ja se kääntää pään ruudusta pois päin, mutta silmät kuitenkin osoittaa vielä ruutuun. Selvä. Mun uusin taktiikka on pyytää aviomies suihkuun yhtäaikaa jossa saan sen jähistettyä henkiseen nurkkaan ja sen on pakko kuunnella mun päivän kuulumisia sen aikaa kun saa itsensä pestyä. Minusta tuntuu, että sen suihkun pituus on laskenut vartista neljään minuuttiin sen jälkeen kun se on tajunnut, että "rakas mennäänkö suihkuun yhdessä?" tarkoittaa oikeasti, että "tule, keskustellaan syvällisiä samalla kun ajelen kainalokarvojani".


Jos Paulalta kysytään niin meidän pitäisi kai olla terapiassa/oikeudessa/vankilassa/haudassa. Vaan eipä olla. Mulla on ainakin kivaa ja sehän on pääasia, koska kun vaimo on onnellinen, kaikki on onnellisia!




 Mites noi teidän parisuhteet? Onks täydellisiiiii?




Terkuin, Niina

maanantai 23. maaliskuuta 2015

Maanantaimuotia


Viikonloppu ja sunnuntaisynnit. Vuosikymmen takaperin se tarkoitti tyttöjen iltoja, baareja, shotteja ja tanssimista aikaiseen aamuun. Koko viikonloppu yhtä saatanan aerobista. Ihan villinä. Nykyään ainakin meikäläisen viikonloppu koostuu parhaimmillaan sokerista, transrasvoista ja makuuhaavoista. Tuttua?


No. Sillä on seurauksensa. Sunnuntain sadosta saa nauttia ihan välittömästi jo maanantai-aamusta. Ihan kuin maanantaissa itsessään ei olisi jo tarpeeksi käsittelemistä.


Niinpä menneiden vuosien muotojamyötäilevät lempimakkarankuoret ovat pikku hiljaa siirtyneet kattoa jo hipovaan kirpparikasaan tehden tilaa tätimäisille tunikoille ja superstrech legginsseille. Juuri niin seksikästä, kuin miltä kuulostaa. Toiset kutsuvat niitä äitiysvaatteiksi. Minä kutsun niitä maanantaimuodiksi. Kun farkut saa jalkaan huonona viikkona (joka on seurausta erittäin herkullisesta viikonlopusta) vasta torstaina, se on pakko. Jottei psyyke pirstoudu.

Häiritsevän huono kuvanlaatu. Gimme a break - I'm broke.  Ja on maanantai.
Toinen optisen harhan keino kompensoida hetkellisesti laajentunutta vyötärönseutua on iso kampaus. Siihen toimii myös iso pää. Meikäläiselle toimii vain Remingtonin lämpörullat. Jos jollakulla on käytössään rakentavampi ratkaisumalli, tarjoan kaljan. Paitsi jos ratkaisuna on terveellisempi ja tasapainoisempi ruokavalio, johon ei kuulu keppana. Sitä ei lasketa.







perjantai 20. maaliskuuta 2015

Matka menkka-menkka-maahan!

Lähdetäänkö mielikuvitusmatkalle? (tässä te vastaatte että "JOO!")

Eletään tavallista keväistä maaliskuun tiistaita. Kaunis, raikas, aurinkoinen tiistaiaamu valkenee. herätyskello soi 05:45, poikkeuksellisesti rouva ei paina torkkua vaan kävelee reippaasti alakertaan... Ja kaatuu sohvalle vielä vartiksi nukkumaan.

Vartin kauneusunien jälkeen Rouva herää, käkertää hiukset ja alkaa maalaamaan naamaansa. Tässä vaiheessa Aviomies herää ja tulee pahaa aavistamattomana alakertaan ja toivottaa iloisesti "Hyvää Huomenta!".  V I R H E .

"Mä en sitten oo vielä tehny eväitä tai käyttäny koiria ulkona! Kello on kohta puoli seittemän ja mä myöhästyn varmasti töistä!" Hehkeä rouva huutaa puuteripeilin takaa ja Aviomies aavistelee pahinta. Kuukausittainen helvetti on pääsemässä irti...

"Voisinko mä jotenkin auttaa? Laittaa sulle vaikka eväät valmiiksi? Mitä sä haluaisit syödä?"

"No emminä tiiä!!! Ei siellä oo edes puhtaita eväsrasioita ja mitä hyötyä siitä on että sä laitat kaks lusikallista riisiä ja pari palaa kanaa johonkin kippoon! LUULETSÄETTÄSIITÄONOIKEESTIJOTAINHYÖTYÄÄÄÄÄÄ?!?!?!?!? Kahden minuutin hommasta! Sitä paitsi mä haluaisin syödä NYT jotain! MULLA ON NYT NÄLKÄ!"

"Haluaisitko sä ottaa nuo mun eväät? Voit ottaa mun eväät!"
(tottakai se on tehnyt eväät itselleen valmiiksi edellisenä iltana!)

"EN MÄ HALUA SUN EVÄITÄ! MÄ OON ILMAN!"
(oih, miten ihanaa naisen logiikkaa)


Tottakai aviomies tarjoutuu käyttämään myös koirat ulkona, mutta yllättäen "siitäkään ei ole mitään hyötyä". Aviomies on hetken hiljaa ja toteaa ettei oikein tiedä miten voisi muuten auttaa. Rouva sutii apinanraivolla aurinkopuuteria poskipäihinsä. Kello on 6:40 ja töissä pitäisi olla tasalta. Aviomies erehtyy seisahtamaan hetkeksi paikalleen ja paskamyrsky saa uutta pontta...

"Voisitko nyt ystävällisesti olla pyörimättä siinä! Ei siitä ole mitään hyötyä että sä tönötät siinä tuijottamassa! Ei tämä asia etene sen nopeammin vaikka sä siinä tuijotat!!! MEE POIS NYT SIITÄ!"

Aviomies tuhisee jotain yksinään, mutta ei raivostu vaan painelee yläkertaan. Rouva saa vihdoin kulmakarvansa suht samannäköisiksi, tekee eväät (joita ei sitten kuitenkaan koskaan syö) vaan köy työpaikan lounasruokalassa) ja käyttää koirat. Klo 06:55 auto starttaa kohti Rouvan työpaikkaa. Autossa on hyvinhyvin hiljaista. 

Iltapäivällä Rouva on jo maannut kotona sohvalla kaksi tuntia katsomassa telkkaria kun Aviomies palaa töistä kotiin. Päivän kestänyt hiljaisuus rikkoituu kun Aviomies toteaa:

"Vittu noita sun menkkaraivoja."

N I I M P Ä .



Sellaista arkea meillä eletään joka kuukausi. Toivoisin, että voisin kerrankin sanoa liioitelleeni tarinassa, mutta ei. Totta joka sana. Mä olen kuin perseelle ammuttu karhu, kuljen ympäri kämppää naama norsunvitulla ja koiratkin väistää mua. Raivot alkaa tarkalleen pari päivää ennen itse spektaakkelia ja lieventyvät päivä päivältä. Aviomies-raukka on pikkuhiljaa oppinut pitkähermoisuuden jalon taidon eikä enää lähde mukaan mun vääntöihin. Mikä toisaalta ärsyttää mua ihan suunnattomasti, koska mähän oon ihan juuri siinä mielentilassa missä ois hyvä päästä tappelemaan vaikka väärän tuoksuisesta käsisaippuasta tai eriparisista tyynyliinoista sängyssä. 



Jälkeenpäin lähinnä naurattaa nuo episodit. Siis minua, ei Aviomiestä. Aviomiestä ei esimerkiksi viime kuussa naurattanut yhtään mun kilarit jotka vetäisin kun suunniteltiin häämatkaa Jenkkilään. Minä sain menkkaviikkojen kunniaksi päähäni, että haluan olla Disneylandissä aikaisemmin sovitun yhden päivän sijaan kaksi tai mielellään kolme päivää. Aviomies yritti ystävällisesti pyytää asialle perusteluja ja minä tottakai aloin itkemään. Tietysti. Räkä poskella ja meikit pitkin naamaa yritäinsiinä sitten selittää, että...

"Koska siellä on aamulla aina ne jotkut aloitusjuttuparaatit ja illalla sitten ILOTULITUS ja mä en jaksa olla siellä mitään kuuttatoista tuntia vaan haluaisin olla toisena päivänä sitten illalla kun on se ILOTULITUS ja sitten siellä on niitä laitteita ja niihin on jonot ja ei siinä päivässä näe yhtään mitään mä haluan olla siellä pidempääääääään byääääääähhhhh MIKKI HIIIIIRIIII"

Taas kerran Aviomies veti henkeä, koitti muistuttaa että "rakas sä oksennat possujunassakin" ja että liput maksaa satasen päivä. Mä pidin pääni, itkin vähän lisää ja Aviomies myöntyi viettämään useamman päivän Disneylandissa. Kyllä. Sain sen vielä lupaamaan, että katsoo mun kanssa Frozen-leffan ennen matkaa, koska "muuten on turha mennä koko paikkaan". Että sillälailla. Pari viikkoa myöhemmin sovittiin, että yksi päivä Disneylandissa kuitenkin riittää. Nää on näitä. 


Eilen Aviomies yllätti kyllä täysin. Kaupasta tullessa heitti minulle suklaapatukan ja totesi että "ei nuihin menkkahommiin taida mikään särkylääke auttaa. Pelkkä suklaa vaan". Toisin sanoen: Syö itsesi mukavaksi. 


Huomaavainen tuo miekkonen on aikaisemminkin ollut, mutta nyt minusta jotenkin tuntuu, että se skarppaa koska tietää, että jutut päätyy blogiin. En valita, mutta ajoittain on melko paskaa olla nainen. Myönnettäköön myös se, että ajoittain mun kanssa on hieman haasteellinen elää.


Oonko ainoa menkkamonsteri? Sanokaa pliis, että en oo. Jos kuitenkin oon ainoa, niin näyttäkää tämä teksti elämänne miehille. Silloin ne ymmärtää miten paljon huonommin asiat voisi olla ja te alatte saamana perjantaisin kukkia. 



Tervetuloa mun elämään.

Terkuin, Niina

torstai 19. maaliskuuta 2015

Sairastelua parisuhteessa


Sinkkuna sitä kaipasi parisuhdetta viimeistään silloin, kun sairasti. Jos siis oli riittävän sairas (lue: pää pöntössä, kakka housussa, jalat paketissa ja taju kankaalla). Että olisi joku joka hoivaisi, kantaisi nenäliinoja ja villasukkia, laittaisi ruokaa, ulkoiluttaisi koirat. Awww.. Kaunis ajatus. Mutta let's be honest: Tunteeko kukaan ketään, jolle olisi OIKEASTI koskaan käynyt niin? En tiedä miten muissa perheissä toimii toinoinniin hoivavietti kahteen suuntaan, mutta tässä rakkauden paratiisissa se menee kutakuinkin näin. Joka kerta.



Sairauden pitkittyessä empatia kuitenkin kasvaa. Ei tosin siihen suuntaan, että siitä olisi itselle mitään iloa.


Mainittakoon kuitenkin, että kun tämän vuoden kausi-influenssan kourissa tokaisin aviomiehelle, notta kirjoitan hänestä jutun blogiin, seuraavan puolen tunnin sisään kysyi noin 10 kertaa tarvitsenko jotain, ehdotti voivansa kävellä apteekkiin hakemaan kuumemittarin ja lääkkeitä "tai mitä vain rakkaani tarvitsee" plus hieroi jalkojani. Nokkela ketale. Tiesi, että joutuisin kirjoittamaan myös siitä. Perkele.

maanantai 16. maaliskuuta 2015

Kuinka paskaa on olla aikuinen?

Mua nyppi tänään suunnattomasti se, ettei aikuiset saa ostaa itselleen leluja. Enkä nyt tarkoita mitään kaalimadon pupusuruttimia ja mitä ikinä vaan ihan oikeita leluja. Esimerkiksi pehmoleluja. Meillä käy vielä niin harvoin lapsiakin (onneksi - ei vaineskaan - ei kun oikeesti) ettei lapsivieraiden varjollakaan voi ostaa vaikka niitä pirun pehmoleluja ilman että leimaantuu joksikin My Little Pony Kylähulluksi ja lastenraiskaajaksi. Mä rakastan pehmoleluja. Pari viikkoa sitten ostin Sulholle (eli itselleni) kirpparilta Pokemon pehmolelun. Noh, Sulho pakotti antamaan sen koirille. KOIRILLE. Yritin perustella, että se on "vintagee", mutta ei. Susille vaan. Mun Psyduck.


Mulla on taipumuksena myös itkeä kauppareissuilla jos hyllyssä on joku päin helvettiä ommeltu lelunressukka jota kukaan lellitty pikku-Martta ei suostu ottamaan ikinä Bratziensä viereen nukkumaan. Tirautan pari kyyneltä, Sulhoa hävettää ja meikä (eli koirat) saa uuden pehmolelun. En siis taaskaan minä vaan koirat, mutta onpahan yksi saumavammanen pehmokoira pelastettu alelaarilta tai pahimmassa tapauksessa Prisman takapihan puristimelta.

Pehmoleluja siis tosiaan voi ostaa koirien varjolla, mutta miten sit legot, barbit ja mitkä ikinä. Ei vaan voi. Edes mä en kehtaa. En kyllä tiedä mitä niillä tekisi, mutta joskus sitä vaan olisi kiva ostaa Muumi-kitara tai Polly Pocket-kampaamo (onko niitä edes enää?). Näin aikuisena ja ennen kaikkea rouvana joutuu tyytymään Candy Crush Sagaan, koukuttaa itsensä poksuviin karkkeihin ja tuntea lapsen omaista riemua kun kenttä menee puolen vuoden yrittämisen jälkeen läpi. Illalla sitten voi laittaa sälekaihtimet kiinni, kaivaa koirien lelulaatikosta puoliksi syöty Pokemon-pehmo ja vakuutella itselleen että ei ole psykopaattinamusetä ja "leikkii vaan ihan koirien takia".

Intoa puhkuva leikkikaveri

Sama hommahan pätee ulkopeleihin ja leikkeihin. Kymmenen tikkua laudalla, kirkkis ja  se peli missä potkittiin kiikusta palloa on ihan totaalisen kiellettyjä. Kokeilkaapa te kaikki varhaiskeski-ikäiset mennä kaveriporukalla leikkipuistoon keskiviikko iltapäivällä, pallo kainalossa ja ottaa siitä rivistä ne kolme kiikkua käyttöön, että saisitte ystävienne kanssa vähän leikkiä. Sieltä ne puistomammat alkaisi ensin mulkoilla, sitten haukkua hulttioiksi, koska "menkää nyt hyvänen aika vaikka kouluun tai töihin? Aikuiset ihmiset! Hävetkää!", sitten kirjoittaisivat yleisön osastolle ja lopulta leikkipuiston ilmoitustaululle tulisi lappu jossa kielletään kaikkia yli 18-vuotiaita kiikkumasta. Julmaa, mutta niin se vaan menisi. Aikuinen ei saa leikkiä. Pitää vaan olla kotona ja pelata kännykkäpelejä. Varmaan kohta tehdään mobiilisovellus siitä kiikkupelistäkin. Ellei ole jo tehty. 

Eli: Kuinka paskaa on olla aikuinen? Tosi paskaa. Onneksi löysin Candy Crush SODA Sagan tällä viikolla. Pääsen siis poksuttelemaan karkkien sijasta limupulloja. Kivempaa sekin kun tulla kivitetyksi tuossa läheisessä leikkipuistossa. Jossa on neljä kiikkua.


lauantai 14. maaliskuuta 2015

Ihan Rouvana

Tässä me nyt oltais. Niina ja Minttu. Ihan rouvina.


Käydään molemmat kolmeakymppiä, ollaan lapsettomia ja karvaisten miesten lisäksi meillä molemmilla on kotona erilaiset kokoonpanot nelijalkaisia karvanaamoja. Molemmat ollaan omasta mielestämme sosiaalisesti tosi lahjakkaita ja vitsikkäitä, muiden mielestä varmaan vaan kovaäänisiä tyhjännaurajia joiden jutuissa ei ole mitään suodatinta. Vaikka pitäisi olla.

Miksi me sitten halutaan kirjoittaa blogia? Tavalliset suomalaiset ämmät? Ja vielä rouvana olosta? Meidän mielestä "ihan rouvana" on mielentila ja  elämäntapa. Saa kulkea toppahaalarissa kylillä, juoda skumppaa tiara päässä sohvalla keskiviikko iltapäivänä, kertoa pienten lasten vanhemmille miten muksut tulisi kasvattaa ja maalata ruokapöydän kannen liitutaulumaalilla ihan vaan koska haluaa itse päästä piirtämään siihen.  Roskien vienti, koirien ulkoilutus ja kaupassa käynti saa ihan uudet ulottuvuudet kun sen tekee ihan rouvana. Elämästä tulee paljon mielekkäämpää, ainakin meille rouville. Aviomiehiä tämä kaikki lähinnä ärsyttää.

Tarkoitus ei ole provota tai aukoa päätään, mutta siltä tuskin tässä seurassa vältytään. Jos tiedät olevasi herkkänahkainen mielensäpahoittaja niin kannattaa suosiolla luovuttaa, ennen kuin tämä menee yhtään pidemmälle. Jos taas olet kuin kotonasi kahden sarkastisen, sateenkaaria ripuloivan yksisarvisen seurassa niin tervetuloa matkaan! Tästä tulee hyvä reissu! ...Tai sitten ihan paska. Ei voi tietää.