keskiviikko 16. joulukuuta 2015

Joulu!

Ho Ho Ho ja Hyvvee Joulun aikaa! Joulukuu, tuo piparin tuoksuinen, taianomainen ja kaikin puolin täydellinen kuukausi! Saa syödä joka päivä riisipuuroa voilla, sokerilla ja kanelilla. Suoli toimii kuin Allegro-juna joulutorttujen luumuhillon ansiosta. Rahaa on kuin roskaa, koska veronpalautukset tuli kuun alussa. Voi ostaa perheen pienimmille laulavan Elsa-nuken sekä puhuvan Minionsin sekä itselle Korsin kellon ja Guessin kukkaron. Veronpalautuksista toki jää pesämuna myös ensi kesän Turkin matkaan ja pikkuisen pahanpäivän varalle. Ihanasti sitten perheen kanssa askarrellaan kortteja, ihan vaan koska se on kivaa, ei koska on pakko. Tietysti maa on valkea, pakkasta on maksimissaan kymmenen ja taivas on kirkas kuin Johanna Kurkelan ääni. 



Hiukset, ripset ja kynnet on tietty mintissä koko kuukauden, koska on muutamat pikkujoulut. Jotka tietysti menee paremmin kuin hyvin. Kaikilla on kivaa, kukaan ei juo liikaa, mitään ei mene rikki. Lauletaan yhdessä "Joulupukki, Joulupukki" ja arvotaan säkistä kaikille "alle vitosen lahjat". 

Joulukuu, tuo ystävien ja sukulaisten kanssa vietetyn laatuajan kulta-aika. Kahvitellaan, juodaan glögiä ja nähdään ihan vaan, koska ei olla aikoihin tavattu. Haastellaan mukavia, katsellaan valokuvia ja muistellaan menneitä. Käydään kirkossa laulamassa joululauluja ja ehkä kuuntelemassa kaupungin orkesterin joulukonsertti. 

Parisuhteet kukoistaa, koska kyllähän joulu on rakkauden aikaa. Näkeehän sen syntyvyystilastoistakin. Elo-syyskuussa lapsia syntyy eniten.  Aviomies on aina niin ajattelevainen ja  on tietysti hankkinut lahjat hyvissä ajoin. Lisäksi mies tietysti auttaa jouluverhojen vaihtamisessa ja jouluvalojen selvittämisessä. Joulusiivoukseen tietysti osallistuu kaikki, lapset varsinkin. Yhdessä sitten puhtaassa kodissa leivotaan, koristellaan kuusi ja pelataan yhdessä lautapelejä jokaisena joulukuun iltana, koska joulu on yhdessä olon aikaa. 


Kiva jos jollain teistä joulu menee noin. Mun mielestä joulu on aina stressaavaa ja ja hiukka ahdistavaa aikaa. Koti ei kiillä puhtautta, kortteja en tänäkään vuonna muistanut/jaksanut lähettää, kavereita saati sukulaisia en ole ehtinyt tapaamaan kuin ohimennen, yhden mukin glögiä olen juonut, ainokaisten pikkujoulujen jälkeen oli vuosisadan darra, anopin lahja ostettiin viime viikonloppuna Kuopioon mennessä ABC:ltä ja ainoa joululaulun tapainen mitä olen laulanut on Jumalan karitsa jota välillä laulan työkavereiden iloksi töissä. Ja ne veronpalautukset, ne oli ja meni. 

Tämä lasillenen taisi olla liikaa.
En edes yritä pakottaa itteäni superjouluihmiseksi. Viime jouluna taidettiin miehen kanssa aattona syödä tortilloja. Ja sekin on ihan ok. Ei kaikkien tarvitse. On ihan ookoo olla vähän juro. Tänä jouluna menen aatoksi vapaaehtoisesti iltavuoroon ja mennään joulupäivänä ystäväpariskunnan luokse valmiiseen pöytään. Menee se joulu niinkin. Ja hyvin meneekin. 




Ja terkut kaikille joulunatseille! Joulu tulee, vaikka listojen päältä olisi pölyt pyyhkimättä ja porkkanalaatikot olisikin Saarioisten äideiltä. Lisäätte vaan kermaa ja voita niin ne maistuu ihan hyvin. Ottakaa iisisti, pysähtykää ja nauttikaa, oli se sitten perheestä, ystävistä tai ruuasta (ja viinistä). Pääasia, että kaikilla on kivaa ja uusi vuosi alkaa ilman joulun aiheuttamaa burnoutia! 






Peeäs! Huikea joululahjatärppi! Unelma Itsestä tehtäväkirjat! 

Peeäsäs! Kiitos kaikille korteista! ;)

tiistai 1. joulukuuta 2015

Sunnuntaivegaani

Kuinka elää saman katon alla tuore "kasvissyöjä" ja lihansuurkuluttaja? Olisi ihan paskapuhetta jos sanoisin, että aina on "ihanaa ja helppoa" ja "kohta se tuo Aviomieskin kääntyy ja eletään ihanaa vegaanielämää yhdessä". Ei käänny. Ei varmasti käänny. Minusta tuntuu, että meidän talouden lihankulutus on vakio, syön minä sitä tai en. 

Ai nii joo! Avataan aihetta hieman! Minä, Niina, olen päättänyt jättää punaisen lihan ja kanan syömisen muille. Kala ja äyriäiset kuuluu juhlapöytiin ja kananmunat leivonnaisiin. Maitotuotteita käytän jonkun verran. Mies on nimennyt minut "sunnuntaivegaaniksi" ja se passaa minulle ihan hyvin. Syön niinkuin minusta hyvältä tuntuu. Ja juuri nyt tämä tuntuu hyvältä. Kolmas kuukausi pyörähtää näillä  eväillä käyntiin ja koen voivani todella hyvin.

Mikään MOT:n teurastamopaljastusten jälkimaininki tämä ei ole. Tarina kertoo, että tämä pikku-Tantta on huutanut palosammuttimen kokoisena kotipihan parkkipaikalla metsästäjälle, että "Hiiviä ei saa tappaa!". Olen myös nostanut pentuna helvetillisen mekkalan Kallaveden jäällä kun kuulin kalojen sätkivän pilkkipöntössä. En tykännyt, että kalat kärsii. Ja se oli kuulema kuulunut varmaan parinkymmenen kilometrin päähän keskustaan.  Ala-asteikäisenä olin ensimmäisen kerran kasvissyöjä,  mutta se yritelmä kaatui pepperonipitsaan kahden viikon jälkeen. Ah, mitä mielen lujuutta.

"Joo eläpä tapa sitä elukkaa"
Olen aina ollut henkinen kettutyttö ja kokenut maailman tuskaa eläinten puolesta. Moneen kertaan aikuisiällä olen miettinyt ja vatvonut "kasvispainotteista" syömistä, mutta kornisti sanottuna aika ei ole ollut kypsä. Nyt on. Tylsää vetää tähän taas ""Unelma itsestä"-valmennus"-korttia, mutta niin se vaan on, että omien tavoitteiden ja hyvinvoinnin miettiminen on antanut rohkeutta lähteä tälle tielle. Yksi mun isoista tavoitteista valmennukseen lähtiessä oli löytää ruokavalio jossa mun on hyvä olla, eritoten henkisesti.


Alkuperäiseen aiheeseen! Kuinka Rouva Kettutyttö ja Herra Pihvi-Raakana tulee toimeen? Ihan hyvin niin kauan kuin ei tarvitse syödä samaa pitsaa. Toisaalta ihan positiivista, että saa varmasti oman pitsan. Koitan olla kotona paasaamatta, mutta erään "siat huutaa"-tarinan jälkeen Mies lähti kauppaan ja sain sieltä hieman tuohtuneen puhelun. "KIITTI VAAN! MÄ EN NYT VOI OSTAA TÄÄLTÄ MITÄÄN!". Jos minä menen kauppaan en tuo sieltä lihaa kotiin. Siksipä minun ei ole hyvin monesti tarvinnut käydä kaupassa yksin. Taas plussaa. 

Entäs ne miinukset? Isoin miinus on se, että mä oikeasti tykkään lihasta. Varsinkin naudasta. Mies varmaan luulee, että mä katselen sitä kaihoisan rakastuneesti kun se syö. Mä katson sen kotitekoisia lihapullia ja koitan nieleskellä kuolaani. Välillä nään päiväunia juustohampurilaisista. Isoista, mehevistä juustohampurilaisista. Juustoa valuvista hampurilaisista.  Lihapitoiset unet ovat tilastoissa kirkkaasti kurvanneet Channing Tatum-aiheisten unien edelle. Minulla on vähän ikävä Channingia. 


Tarkemmin ajateltuna tämä kahden eri ruokavalion yhdistäminen ei ole vaikeaa MEILLE vaan pelkästään MINULLE. Vaan ei se haittaa. Oon tottunut olemaan vähän vaikea. Ja jos oon selvinnyt seuraavasta hiustyylistä ni selviän tästä ruokavalioiden yhdistämisestäkin:

Yllätyspalkinto sille joka arvaa kuka tässä hiustyylissä on toiminut innoittajana!

Onko täällä muita seka-vega-perheitä?! Miten teillä arkipyörii? Tai muita tuoreita kasvissyöjiä?



Ps. metsästys on musta ihan ok. Ja tiedän, että maidontuotanto on perseestä. 

tiistai 20. lokakuuta 2015

Onneton

Elämä lupaa mulle
että teet tilaa jollekin paremmalle.
Elämä lupaa mulle, etten jää sun hyökyaallon alle. 
Jos uppoudun pohjalle,
Nostathan takaisin pinnalle?


Olen viimeisen vuoden ollut pääosin onneton. Sitä on vaikea sanoa ääneen kun on päällepäin tällainen (tosi/äärettömän/rasittavan) ulospäinsuuntautunut ja äänekäs tyyppi. 

Ennätin juosta lääkäreillä syksystä kevääseen, ennen kuin syy jatkuvaan väsymykseen ja voimattomuuteen löytyi. Näkyi valoa tunnelin päässä ja ennen kaikkea selitys sille miksi mä en jaksa. Ja suurimpana helpotuksena: mä en ollut mielisairas. Lääkärit epäili kaikkea borrelioosista kilpirauhasen vajaatoimintaan ja minä itse olin varma että olen jo ihan suljetun osaston kamaa. Kukaan ei koskaan uskaltanut kysyä ääneen olinko masentunut vaikka moni sitä varmasti epäilikin. Jos joku olisi kysynyt olisin varmasti vastannut, että "olen, äärettömän". Mutta en minä masentunut ollut, väsynyt vain. Sitä oloa on vaikea selittää... kun keho ei jaksa ja mieli ei ymmärrä että "miksei?"

Sairastumiseen johtaneet syyt on varmasti monet (flunssan jälkeinen äänen menetys, ergonomia, purentaongelmat...), mutta pitkän tien päätteeksi minulla diagnosoitiin niin pahat ylävartalon lihasjumit, ettei minulla kulkenut ääni eikä henki. Kuullostaa ihan tyhmältä, mutta niin se vaan oli. Mä en ollut fyysisesti mistään kipeä, mutta minua puristi, ahdisti ja kiristi koko ajan. Pala oli kurkussa ja henki salpasi. Itketti. Kun hengitin, ei rintakehäni liikkunut lainkaan.  Minulle kerrottiin, että väsymys johtui luultavasti jatkuvasta hapenpuutteesta. Tein työpäivän aikana niin paljon lihastyötä pelkästään sen vuoksi että sain henkeä, että olin iltaisin aivan loppu. 

Jälkeen päin ajateltuna se päivä kun sain diagnoosin oli se päivä kun aurinko paistoi pitkään aikaan ensimmäistä kertaa. En tiedä paistoiko se oikeasti, mutta sellainen olo minulla siitä kevät päivästä on. Minulta kiellettiin salitreenit, raskaiden tavaroiden kantaminen ja laulaminen. Passitettiin puheterapiaan ja  Voice Massage-hierontaan. Kesän ajan teimme Kaijan (puheterapeuttini) ja Raijan (hierojani) kanssa viikottain töitä sen eteen, että tulisin kuntoon. Lisäksi tein kotona äänentuotto ja hengitysharjoituksia. Lukot alkoivat aueta, ääni ja henki kulkea.

Ennen kaikkea olo alkoi olla entisellään. Hymyilytti ja nauratti. Halusin nähdä ihmisiä. Elokuussa aurinko paistoi mielessä jo täydeltä terältä. Ja pystyin taas laulamaan. 



Jälkeen päin ajateltuna ei tämä kaikki ollut pelkkää paskaa. Kun itse hautautuu sohvaan ja eristäytyy maailmasta niin näkee, ketkä apinan raivolla haluaa roikkua mukana sun elämässä vaikka itse ei varmasti käyttäydy kuten hyvän ystävän pitäisi. Eikä varsinkaan käyttäydy niinkuin hyvän vaimon tulisi käyttäytyä. Kaikessa pyörityksessä ei jaksanut miettiä kuin sitä, että miten jaksaa seuraavan työpäivän.


Vietettiin miehen kanssa rakkauslomaa syyskuu Ameriikoissa. Istuin autossa ja mietin "onnea". Mikä minut tekee onnelliseksi? Päällimäisinä sanoina päässä pyörii "rakkaus" ja "terveys". Nyt minulla on molemmat. Taas itketti, mutta eri syystä.

Onnen etsintä sai mut lähtemään mukaan Unelma Itsestä-valmennukseenkin. En kulje valmennuksessa sitä perinteistä polkua vaan täyttelen omaa tahtia työkirjaa ja seuraan nettikeskusteluja. Työkirja kuitenkin herättää pelottavan paljon ajatuksia. Eilen kirjaa täyttäessä tajusin, etten ole tehnyt mitään suurta päätöstä koskaan tunteella. Se on aika surullista, että tätä lyhyttä elämää ohjaa pelkkä järki. Tosi surullista on se, että suurinta osaa päätöksistä ohjaa raha ja epäonnistumisen pelko. Siihen on tultava muutos. 



Palatakseni noihin alkusanoihin.. Ei elämä ole meille mitään velkaa. Ei elämän tarvitse minulle mitään luvata. Mun pitää luvata itselleni, että teen tästä matkasta hyvän. Ainoa mitä elämä voi tehdä, on opettaa minulle kuinka olla rohkea. 







Kiitos Jukka, Äiti, Anoppi & Appiukko, Riikka, Leena, Iina, Anna, Johanna, Nana, Minttu, Henna, Anna, Jenny, Tiina, Annemari, Jetta, Laura, Tuuli , Raija ja Kaija - Olette kultaa. 

tiistai 25. elokuuta 2015

Unelma itsestä

Kuten varmaan olette huomanneet, minä (Niina) poden aikuistumisen kriisiä. Mintulla on kaikki tämän asian kanssa kohdillaan koska se on jo 31. Eli se on niin yli tästä.

Minulla taasen on menossa kasvun ja kehityksen (eli kriisin) vuosi. Menin naimisiin. Täytän kuukauden päästä kolmekymmentä. Pitäisi varmaan olla aikuinen. Mitä tekee Rouva kriisissä? Vaihtaa työpaikkaa, leikkaa ja värjää hiukset, ottaa tatuoinnin... Olen selkeässä muutoksen tarpeessa, mutta en tiedä mistä sitä hakea. Joka viikko mietin työpaikkan vaihtoa ja talon myyntiä tai vaihtoehtoisesti olen aloittamassa koulua tai uutta harrastusta. Selaan illat läpeensä Pinterestiä ja työnnän "style envy" kansioon täyteen kaikkea disney-prinsessa asuista goottimeikkeihin.   MÄ EN TIEDÄ MITÄ MÄ HALUAN. Pinterest selailun jälkeen kyllä haluan virkata päiväpeiton, tunkea naaman täyteen juustoon ja ranskankermaan hukutettuja perunoita, kuppikakkuja, keksejä, pastaa ja hankkia uudet kengät, laukun, ripsien pidennykset ja pinkit hiukset.

Jenny on kysynyt minulta usein, että mistä mä unelmoin? Enkä mä osaa vastata. Mä en oikein unelmoi mistään. Minulla ei ole perinteisiä unelmia kahdesta lapsesta, koirasta, farmariautosta ja omakotitalosta. Tai siis meillä ei ole. Ihan vaan selvennykseksi. Vaikka meillä onkin se talo, ne koirat ja se auto. Se on aika tylsää kun ei oikein unelmoi mistään. Paitsi lottovoitosta. Eikä sitäkään koskaan tule, koska en koskaan muista lotota. Ehkä mä unelmoin paremmasta muistista, mutta jotenkin tuntuu että "that ship has sailed".

Mun pelastajaksi tuli Tuuli, joka (mun anelukirjeen jälkeen) tarjosi mahdollisuutta lähteä bloggaajana mukaan "Unelma Itsestä"-nettivalmennukseen. Valmennuksen tavoitteena (minulla) on siis hahmottaa se mitä haluan olla ja oppia tekemään sen asian eteen jotakin. Toisille valmennuksen tavoitteena voi olla timmi salipirkkous, toinen haluaa raakaruualla tankkaava voimanainen. Kaikki ollaan siellä samassa sopassa miettimässä, että miten tulla onnelliseksi. 

Katotaan mitä tästä tulee! Kiva että ootte mukana matkassa! PusPus!




VinkVink! "Unelma Itsestä" Shopissa toimii 31.8.15 asti koodi "IHANROUVANA" jolla saa kaikista tuoteista ja valmennuksista -10% alennusta!

tiistai 28. heinäkuuta 2015

Magic Mike ja elämän suuria kysymyksiä

Ensin minun piti tulla tänne kirjoittamaan Magic Mike XXL:stä. Elokuvasta, jonka olen nyt nähnyt kahdesti. Viikon sisään. (Jos sinun täytyi Googlettaa Magic Mike: Kiitos käynnistä, mutta et selvästikään kuulu kohderyhmäämme. Heippa ja kivaa kesää.) Miesstripparien roadtrip on kyllä kirjoittamisen arvoinen aihe, mutta päätin kirjoittaa elämästä. Ja sen tarkoituksesta. Tälleen kevyesti tiistain kunniaksi. Nyt seuraa Rouville epäluontaista niin sanottua diippii shittii...

Minulla oli tänään pieni pysähtymisen hetki minulle vieraan ihmisen kanssa. Tuossa hetkessä opin elämästä hirmuisen paljon. Esimerkiksi sen, ettei onni ole yksin kiinni oikein viikatuissa pyykeissä tai putipuhtaassa kodissa. Ja sen ettei tunteita kannata peittää vaan pitää itkeä kun itkettää, niin ilosta kuin surustakin. Eikä saa unohtaa nauraa juuri siinä hetkessä kun siltä tuntuu. Pitää iloita pienistä asioista, eikä arvottaa elämää pelkästään isojen tapahtumien perusteella. Pitää mennä luontoon kävelemään. Eikä elämää saa suunnitella liian pitkälle. Pitää elää hetkessä. Ei saa harmitella mennyttä tai jossitella. Ei saa ajatella että tekee asioita "sitten eläkkeellä"

Usein mietin, että pelkäänkö kuolemaa? En. Pelkään sitä, että kuolinvuoteella ajattelen, että "Perkele, ois pitänyt hypätä se benjihyppy". Pelkään, että kaduttaa. Pelkään että elän tämän elämän ihan perseelleen. Pelkään, että elämä menee ohi, koska jään murehtimaan turhanpäiväisiä asioita. Murehtimaan raha-asioita, mahaläskejä, huonoa säätä, menetettyjä mahdollisuuksia, pesemättömiä ikkunoita tai ajamatonta nurmikkoa. 

Siinä mahaläskejä puristellessa ja maton hapsuja suoristellessa sitä huomaamatta vanhenee ja jossain vaiheessa tajuaa että ei olekaan tehnyt mitään mitä olisi halunnut. Ettei sitten koskaan hypännytkään. Se, mitä se "perseelleen eläminen" kenellekin tarkoittaa on jokaisen oma asia. Eikä kenenkään pitäisi arvostella toisten valintoja. Yksi elää urheilulle, toinen eläimille, kolmas skumppahuuruisille viikonlopuille, neljäs matkustelulle ja viides juustohampurilaisille. Pääasia, että jokainen tekee ihan juuri sitä mitä haluaa ja on siinä (mäkkärin huuruisessa) hetkessä onnellinen.

Muistakaa olla avoimia ja rohkeita. Älä ajattele toisesta lähtökohtaisesti pahaa. Puhu itsellesi kauniisti. Se, että kannustat toista ei ole itseltä pois. Se, että toisella on paskaa ei tee sinun elämästäsi parempaa. Anna anteeksi ja mene eteenpäin. Sano että rakastat. Nauti pienistä hetkistä. Uskalla olla yksin. Älä tee mitään mistä et tykkää. Uskalla sanoa KYLLÄ. Uskalla sanoa EI. Mene katsomaan Magic Mike XXL. Kahdesti. 



keskiviikko 8. heinäkuuta 2015

Rouvat ihan kateissa

Olemme saaneet useita äimistyneitä yhteydenottoja katoamisestamme. Hyvin suurella todennäköisyydellä kaikki äidiltäni. Kuitenkin siltä varalta, että joku muukin seuraa tarinointiamme, päätin valaista katoamisemme taustoja. 

Joskus vain elämä ja kesä kaikkine huvituksineen ja huumaavine seikkailuineen vie mennessään! 
..Näin ei kuitenkaan ole meidän tapauksessamme. Sattui nimittäin niinkin arkisesti, että molemmat Rouvat vaihtoivat työpaikkojaan samanaikaisesti. Uudet työtehtävät ja pitkittyneet työpäivät uusine haasteineen yksinkertaisesti veivät kaikki mehumme. Henkilökohtaisesti vietän kaiken vapaa-aikani enemmän tai vähemmän koomassa.


Huolimatta hiljaiselostamme blogia ei missään nimessä ole hylätty! Kesä menee enemmän tai vähemmän voimia ja uutta materiaalia keräillessä, mutta Rouvat palaavat vielä hullumpina kuin koskaan! 

Uusien työtehtävien ohella Minttu-Rouva on aloittanut myös niin luontoa kuin lompakkoakin säästävän sekä terveyttä ja sielua vaalivan työmatkapyöräilyn.


TYYLILLÄ.


tiistai 28. huhtikuuta 2015

Parisuhdekyylä

Kun aviomies on tässä kevään mittaan huidellut pois kotoa pitkin viikkoja ja viikonloppuja, tulin miettineeksi, miten ihmeessä toisilla on kykyä ja kapasiteettia pitää kirjaa puolisoidensa menoista? Voisiko joku valaista?


Tietämättömyyden vastaanotto on aina yhtä pöyristynyt. Aivan kuin terveen parisuhteen perusedellytyksiin kuuluisi tuntea toisen viikkokalenteri perinpohjin. Johtunee ehkä olemattomasta parisuhdetaustastani ja myöhäisestä heräämisestä ihmissuhdeasioihin, mutta meikäläisellä ei ole hajuakaan. Koskaan.

Eipä sillä, monesti ei ole hajua omistakaan menemisistä.


Niin, että sitä mietin, että miksi puolisonsa sijainnista pitäisi aina olla perillä? Turvallisuussyyt ymmärrän. Jos sattuu matkallaan katoamaan, on huomattavasti humaanimpaa antaa poliisisedille tarkat koordinaatit etukäteen sovituista viikonlopun tarkastuspisteistä kuin esim lyödä mikrosiru niskaan ja lähteä vastaanottimen kanssa päätäpahkaa patikoimaan. Tai asentaa vakoiluappsi puhelimeen ja pelata kuva-arvoitusta, kuten Mirkan mies tekee. Luitteko muuten jutun? Hullua touhua. Toisaalta. On meidän koirillakin mikrosirut, eivätkä ne tunnu tuolla niskanahan alla liiemmin kutittelevan. Lapsien varallekin on nykypäivänä tarjolla jos jonkinmoista seurantalaitetta ja siihen liitettävää appsia, joka piirtää kartat ja kaikki suoraan isin ja äitin iiphonen ruudulle.

Mutta periaatteestakin sodin sisäisesti yksilönvapauden puolesta ja parisuhdekyyläämistä vastaan. Kaikki ovat joskus olleet iltamissa, joissa jonkun seurueen jäsenen puhelin pirisee housun taskussa alituiseen.


Itse heittäisin sellaisella puhelimella vesilintua.
Reissulta paluun jälkikuulustelut on se toinen juttu: Missä olit, kenen kanssa, ketä muita oli, mitä te sitten teitte ja minkähän takia muuten et vastannut kun perjantaina soitin 22:17. Päälle mieluiten vielä silmitön ilmiriita, jos vastaukset ontuvat. Ei meikäläisen heiniä. Tässä kohtaa vetoan parisuhteen ykkösperuspilariin: luottamukseen, ja jätän aviomieheni rauhaan tulevanakin viikonloppuna.

..Paitsi, etten sittenkään tulevana viikonloppuna. Koska häämatka. Ohjelmassa romanttinen Välimeren risteily ja kovaa kähmintää. Ihan kieli korvassa. Koko viikon.

perjantai 24. huhtikuuta 2015

Keski-iän kriisi

Olen elänyt hiljaisuudessa. Olen surrut. "Miksi?" te kysytte huolestuneena. Siksi, että minusta on tullut vanha. Olen surrut menetettyä nuoruutta.

Eräänä päivä aivastin. Jos olisin nuori, ei tämäkään olisi ollut ongelma. Nyt kolmenkympin kynnyksellä munasarjani meinasivat revetä tuon viattoman aivastuksen voimasta. Ei nuorena käynyt näin. 19-vuotias virkeä kohtu ei reagoi aivastukseen halkeamalla.


Toisena päivänä huudatin Spotifystä Spice Girlsien parhaita ja revitin raivokkaasti menemään samalla kun Wannabe pauhasi korvissa. Tuossa hurmiossa unohdin olevani vanha ja pistin muutaman kurkipotkua muistuttavan muuvin kehiin. Ei hyvä. Lonkka meinasi mennä sijoiltaan ja kivisti kaksi päivää. Voin kertoa, että näin ei todellakaan käynyt kun olin nuori.


Huomaan myös puhuttelevani itseäni nuorempia ihmisiä "nuorikkoina" ja kerron usein tarinoita ajoilta "jolloin olin vielä nuori". Sanon itseäni myös oma-aloitteisesti töissä tädiksi. "Täti näyttää", "Täti neuvoo". Hyi. Ei, ei, EI.

Olen tähän asti pystynyt uskottelemaan itselleni että on ihan fine vanheta. Olen puhunut itseni ympäri uskomaan, että tää on nyt sitä mun elämän kulta-aikaa. 2015 - mun vuosi! Rouviinnuin ja täytän kolmekymmentä. On oma koti ja töitä. On ihania ystäviä ja kaiken maailman kissanristiäisiä. Elämä on just nyt tosi ihanaa! No kuule ei ole.

Pullaa haistamalla lihoo kilon. Syömällä kolme. Ei lihonut ennen. Ainakaan niin paljoa. Tulee ryppyjä ja selluliittiä eikä ihokaan ole enää niin siloinen kuin ennen. Viikonloppuisin haluaa ennemmin olla kotona kuin menossa. Viikollakin haluaa ennemmin olla kotona. Eilen katsoin mieluummin Talvivaara-dokumenttia kuin Beverly Hillsin täydellisiä naisia. Ja meillä on jääkaapissa hillosipuleita. Oikeasti. Miten tässä kävi näin?

Mä oon niin vanha, että mulla on jo "kuolemasuunnitelma". Jos tää on tätä ni en varmasti halua elää satavuotiaaksi. Ei sillä, ei se näillä geeneillä (ja lihomistaipumuksella eli ruokahalulla) olisi mahdollistakaan. Aion kerätä pienet roposeni, matkata Himalajan juurelle  heti kun täytän 76 ja palkata jonkun mukavan sherpa-pojan raahaamaan minut niin ylös kuin mahdollista. Siellä sitä sitten, maailman reunalla, Ooppiumia poltellen kuolen hypotermiaan ja hapen puutteeseen kun aurinko nousee. Sillälailla on pienen ihmisen hyvä lähteä.



Kolmekymmentä on muutenkin vähän kinkkinen ikä. K-18 baarissa olet "kypsä ja kokenut nainen", mutta kuusikymppisten mielestä et tiedä elämästä vielä mitään. Pitäisi olla kaikki suunnitelmat hanskassa, vakkarityö ja lapset tehtynä. Koko loppuikä sinne Himalajan reunalle asti pitäisi olla jo kiveen hakattu. Ja kun ei ole. Kapinoin täysin rinnoin vanhenemista vastaan pukeutumalla My Little Pony-paitaan ja ajamalla puolet päästä kaljuksi kuin angstiset emoteinit konsanaan. Korvissa soi äitin aikoinaan ilmoille päästämä lausahdus: "Mikähän siinä on, että sun piti teininä pukeutua kuin nelikymppiset ja nyt pukeudut kuin pahaset teinit?". Nii, sanoppa se.


Toisaalta on pirun kivaa vanheta, viettää viikonloput sohvalla viiniä lipittäen, mutta toisaalta taas kroppa huutaa kurkku suorana että ÄLÄ ANNA VANHUUDELLE PERIKSI! Varmaan on kyllä vähän pakko kun ei kohtu eikä lonkat kestä.

Ainiin. Ja tänään minulle tehtiin kuulontutkimus. Pientä meluvammaa ja kuulonalenemaa. Kill me now.

keskiviikko 22. huhtikuuta 2015

Vauvakuumetta. Tai sen puutetta.


Toiset naiset ovat kuin luotuja lisääntymään. Tiedättehän ne tyttäret, joilla on ollut vauvakuume kutakuinkin syntymästä saakka. Tai ne työpaikan kahvihuoneen naiset, jotka pidättävä hengitystään riemusta, kun joku vilauttaa puklaavan sukulaisvauvansa pottakuvaa iiphonensa näytöltä. Tai ne, jotka vielä kymmenen vuotta takaperin vetivät tyttöjen illoissa siideriä kuin sienet, mutta tätänykyä istuvat jalat kauniisti ristissä sohvan kulmassa siemaillen sivistyneesti viiniään samalla jakaen suut vaahdossa synnytystarinoitaan. Uudelleen ja uudelleen. 


Mitä lähemmäs kolmeakymppiä on menty, ja varsinkin kun yli, yksi toisensa jälkeen lähes jokainen on alkanut tikittää kuin aikapommi. Pitkään sillä ei ollut mitään merkitystä. Kaikki erilaisia - kaikki samanarvoisia. Mutta jossain vaiheessa yhteiselosta alkoi väkisinkin tulla outoa. 



Meikäläinen putosi kärryiltä. Sillä aikaa kun muu ikäpolvi  lähetteli toisilleen sähköpostitse suloisia vauvavideoita, meikäläinen siirsi ne häikäilemättä roskakoriin ja käytti saman ajan katsellen youtubesta kissavideoita. Ja koiravideoita. Ja pandavideoita. Ja videoita kelluvista saukoista, jotka pitelevät toisiaan tassuista. Ja jakoi ne kaikki facebookiin. Koska parhaita. Vaikkei kukaan koskaan peukuttanut niitä. Siitäkin huolimatta, ja täysin sivunkatseluhistoriani sivuttaen, facebook alkoi tuupata newsfeedini täyteen vauvatarvikemainoksia. Kun mitään ei alkanut tapahtua ja klikkaukset jäivät väliin, alkoivat hedelmöityshoitomainokset ja kutsut munasolututkimuksiin. Ei riittänyt, että yhteiskunta ja ympäristö odottivat lisääntymisuutisia, myös sosiaalinen media profiloi minut kaupallisesti optimaaliseen riskiryhmään.

Ei sillä, että en pitäisi lapsista.  Itsellänikin on kolme ihanaa kummilasta, kaikki tuntemani lapset ovat oikein mainioita pikkuvekkuleita ja lähipiirini perheiden kasvun riemua on ilo seurata. Vierestä. Kun muutaman vuoden vielä kasvavat ja hienomotoriikka kehittyy niin, että pystyvät tarttumaan esineisiin (kunnolla - niin että heistä on jotain vastusta) ja pystyvät muodostamaan kokonaisia lauseita, saan heistä varmasti hyviä leikkikavereita sekä vihdoin taas ikäistäni seuraa.  


maanantai 13. huhtikuuta 2015

Onnellinen koira -haaste

Tiedättehän nämä valtaväestöä ärsyttävät facebook -haasteet: Arkihaaste, päivän positiiviset, kiitollisuushaaste, mieshaaste, jne, jne, oksennus. Ne herättävät negatiivisia tunteita yhtä varmasti kuin tyhjä mehupurkki jääkaapissa tai uudet aurinkolasit pakaran alla. Myönnetään - meikäläinen tarttuu niihin kaikkiin. Aina ja joka kerta. Kaverilistani lyhenee räjähdysmäisesti joka haasteen myötä.

Onnellinen koira -haaste iski erityisesti suoraan sydämeen. Mekanismi vanha tuttu: 5 päivää, 1 onnellisen koiran kuva sekä selitys per päivä ja päälle se helvetin piinaava haaste jollekin huono-onniselle. Mutta ajatus oman haasteen takana: Jokainen lemmikki pitää hankkia sillä ajatuksella ja eettisellä vakavuudella, että vastuu tämän lemmikin hyvinvoinnista ja elämänlaadusta on kannettava harteillaan joka päivä. Elämästä kuin elämästä on tehtävä elämisen arvoinen ja sen eläjälle ainutlaatuinen. Vaikka kyse onkin VAIN lemmikistä (kuten moni vastahakoinen mielellään leimaa), on minun mielestäni vastuu sitäkin suurempi. Ihmisellä on perheensä, läheisensä ja verkostonsa, oma elämä. Tai ainakin mahdollisuus niihin. Lemmikilläsi on vain sinut. 


Levitessään nämäkin hupsut haasteet saattavat parhaimmillaan heilauttaa edes jonkun asennetta. Älä ota kesäkissaa -kampanjat ovat varmasti piirtyneet vahvasti moniin mieliin. Vielä 70-luvulla tässäkin maassa monissa piireissä ajateltiin, että kesän lopuksi hylätty tai hävitetty mökkikissa on ihan ookoo!
(Sisäinen kettutyttöni heräsi ja sen pata meni näköjään heti jumiin, joten jatketaan eteenpäin)
Besides. Ihan kivaa vaihtelua ainaisille valituksille kurjasta kelistä, maanantaista tai selkäsäryistä.

Haasteen myötä juolahti mieleeni, että tämä voisi olla hyvä tapa esitellä tämän eläintarhan karvakansa myös blogissa. Näiden juoksuhirmujen lisäksi taloudesta löytyy myös 13-vuotias ja kiukkuinen entinen navettakissa, mutta koska haaste koskee koiria - here goes:

Onnellinen koira 1/5: Myrsky katkoo puita ja sähköjä pitkin kylää, mutta karvanaamoja ei pieni tuulenvire lannista. Aina on hyvä sää peltoilla.

Onnellinen koira 2/5: Saunatonttujen SPA-hetki. (Lumiaa ei ole luotu saunakuvaukseen)

Onnellinen koira 3\5: Peltolenkkiä ja auringonpalvontaa. Niitä oli lauantai pullollaan.

Onnellinen koira 4/5: Aamulenkin jälkeinen podengohali (otsapuskua 10kg forcella ja tästä läpi -asenteella). Podengostyle.

Viidennen ja viimeisen kuvan myötä haluan haastaa blogin lukijoista, lemmikinomistajista, jokaisen. Fiiliksen mukaan. Antakaa palaa!

Onnellinen koira 5/5: Työpäivän jälkeinen vinttihepuli takapihalla. 
Varsinaisesta hepulista ei jäänyt kännykkäkuviin kuin vauhtiviivat..


Näiden karvaturpien sarjakuvahistoriaan voi tutustua Minttu Rouvan vanhassa blogissa: 



tiistai 7. huhtikuuta 2015

Hyvässä parisuhteessa kaikki on yhteistä


No niin ne väittää. Mikä on minun, on myös sinun. Saduissakin prinsessat saa aina lopussa prinssinsä ja puoli valtakuntaa. 


No. Tässä vuosisadan rakkaustarinassa meikäläiselle ei heru edes puolikasta nakkipakettia.

Jakaminen on yliarvostettua. Ei tarvitse ainakaan kenenkään yrittää tulla meikäläisen karkkipussille. Tai sopii kokeilla. Sitä ennen kannattaa kuitenkin ottaa huomioon, että tällä Rouvalla on valkoinen vyö karatessa (kuulosti muuten huomattavasti pelottavammalta minun päässäni kuin näyttää tässä tekstissä).


Okei, okei, mä snaijaan ton puoli valtakuntaa -mentaliteetin. Se on ihan ok. Ja järkevää. Ja reilu peli ja sillai. Mutta se, että kaikki on yhteistä? Eikö se silloin tarkoita, että kaikki korret kannetaan samaan kekoon ja kumpikin käyttää tarpeen mukaan? Mutta jos toisella on pienempi haba tai valkoinen paita ja juuri lakatut rakennekynnet, onko reilua ettei kanna yhtä paljon? Ja kuka sen sitten määrittää kummalla on kovempi tarve? Jos toisella on vaikka isompi pää, tarvitseeko hän isomman pipon lisäksi myös enemmän aikaa lepuuttaa hartioitaan esim hemmotteluhoidoissa tai harrastusten parissa? Kuulostaa omaan korvaan lähinnä vankalta pohjalta keski-iän kriisissä purkautuvalle parisuhderiidalle, josta riittää vellottavaa ainakin pariksi vuosikymmeneksi. Ja pitäisikö päivittäinen illallisjakokin suorittaa mittakaavassa?

Ei. Ainakin jos ihan kirjaimellisesti puhutaan illallisesta. Puolet on puolet. 
(Ja se karate-kortti uudelleen tähän).

perjantai 3. huhtikuuta 2015

Instagram vs Todellisuus

Olen nyt aika monesti kuullut "puhjenneeni kukkaan" sen jälkeen kun olen rouviintunut. Totta varmasti toinen puoli, koska elämä on kivaa ja mua hymyilyttää, mutta let's be honest. Mä oon vaan oppinut a) ottamaan kuvia oikeista kulmista b)  käyttämään filttereitä like a pro ja c) olemaan jakamatta kauheita irvityskuvia itsestäni.

Ette usko. Arvasin. "Mitä se Niina nyt höpisee. Ihana, kaunis, maailman PARAS ja TÄYDELLISIN Rouva!" ja niin pois päin. Mutta pitäkäätten kiinni hevosistanne niinkuin tapana on sanoa, koska nyt havainnollistetaan...

Instagram-kuva #bw # selfie #me
WhatsApp-kuva,  koska tylsää ja kaksari.
Instagram-kuva #shorthair #tattoo #selfie
WhatsApp-kuva, koska ruokatauko töissä. Ja kaksari.
Instagram-kuva #tattooedgirl #tattoo

WhatsApp-kuvassa sohvalla, tylsää ja kaksari. (Pelottavaa miten paljon Hjallis Harkimolle voi tyttölapsi näyttää)

Todellisuudessa siis makaan sohvalla päivät pitkät, reikäisissä pierukalsareissa ja likaisessa paidassa, jonka reunaan välillä pyyhin suupieliä. Aviomies tulee kotiin ja vastassa ei tosiaankaan ole tämä:

"Moi muru. Tein ruokaa ja siivosin - siks mulla on tää huivi päässä"

Aviomiehelle ei myöskään lähetellä päivisin pusukuvia tai rakkauden tunnustuksia vaan lähinnä näitä:



Aviomies kysyi mitä mä teen ja mä vastasin kuvin, koska kuvat kertovat enemmän kuin tuhat sanaa. Ja sitten mut käskettiin nukkumaan ja mä menin koska mä tottelen mun miestä. (ahahhahahahhahahhhhh)

Mutta siis ihmiset. Kaikki ei todellakaan ole sitä miltä Instagramissa tai Facebookissa näyttää. Me nykyajan muijat osataan vääntää itsemme mitä ihmeellisimmille mutkille jotta näytettäisi laihemmille/lihaksikkaammille/kurvikkaammille kuvissa. Ja tietty filtteröidä kuvat vaikka kolmen promillen kännissä, jotta näytettäisi kivalta somessa. Bitches know their filters. Sääliksi käy niitä sinkkupoikia jotka kalastelee päiväkahviseuraa Tinderistä eikä todellisuus sitten vastaakaan ihan kuvaa. Mutta eihän ulkonäöllä ole väliä, luonteella vaan. 



Kaikesta tästä huolimatta jatkan kyllä käsiteltyjen, filtteröityjen kuvien tyrkkäämistä nettiin. Ihan vaan koska voin. Hyvä puoli näissä ylikäsitellyissä kuvissa on se, että nettitutut (kyllä, mulla on "nettituttuja" ja ne ei ole vanhoja pervosetiä) ei tunnista mua Prisman kassajonossa. Saan pyyhältää kaksi kokoa liian iso talvitakki päällä, reikäiset tuulipuvunhousut ja pinkit kuomat jalassa ihan rauhassa...

*muisk!

...paitsi eilen Aviomies sanoi, että voin jäädä autoon odottamaan kun mentiin ABC:lle. Mietin, että rintsikat tais jäädä kotiin ja jäin autoon pelaamaan Candy Crushia. 


keskiviikko 1. huhtikuuta 2015

Yhteentörmäyksiä ja värikyniä

Nykypäivänä parisuhteelle asetetaan valtavat odotukset. Pitää olla tukea, turvaa, intohimoa, romantiikkaa ja sielunkumppanuutta. Ai että mitähän minäkin siitä tietäisin, olen vasta kolmekymmentä? No. Sitäpähän tiedän, että olin keksimässä niitä vaatimuksia. Meikäläisen ikäpolvihan se tuolla juoksee tukka putkella miesmetsällä. Ja tänä päivänä  - every girl's packing.


Meikäläinen on sydämeltään täysin sietämätön hattarahattu. Aina avatessani suuni parisuhteista täysin poikkeuksetta vähintäänkin yksi seurueen kuulijoista ampuu itseään henkisesti päähän. Yleensä se on yhtä verilöylyä. Ja luonnollisesti parisuhdekin on rakennettu tyylille uskollisesti kaikilla sateenkaaren väreillä. Kaikki tai ei mitään ja täysillä vaikka sitten seinään. Ensikuulemalta monelle saattaakin sitä kautta muodostua hyvin ruusuinen kuva romanttisen symbioottisesta arjesta täynnä riemua, rakkautta ja yltäkylläisiä huomionosoituksia. Sitä se onkin. Jos uskoo yksisarvisiin. Meitä on kuitenkin täällä kaksi. Joista toisen värinäkö rajoittuu useimmiten mustaan ja valkoiseen.


Olen huomannut, että monet sukupuoleni edustajat odottavat miestensä ajatuksenjuoksun pohjimmiltaan rakentuvan samalla tapaa kuin heidän. Oletetaan, että mies pohtii monisäikeisesti parisuhdettaan, kiittää aamukahvinsa lomassa kaikkia taivaan tähtiä löytämästään jalokivestä ja illan tullen kietoo rakkaansa hellään syleilyyn kertoakseen sen kaiken hänelle. Virhe.


Todennäköisemmin hän suunnittelee järkevää käyttöönottoaikataulua kesäpelilleen, uusia vanteita, tehopakoputkia tai vaikka venttiilinhattuja. Sen valjetessa kannattaa kuitenkin vain ottaa happea, se ei automaattisesti tarkoita sitä, että jokin parisuhteen tunnetasoissa olisi pielessä. Mies vain osoittaa sen kaiken omalla tavallaan.


Hyvin omalla tavallaan.. Yhtään miehistä tunne-elämää väheksymättä.
Onneksi kuitenkin on värikynät. (Yhtään omaa tunne-elämää väheksymättä)